Missä on mun kivat kaks viikkoa ennenku Suomi alkaa kyrsiä? Miksi se alkoi kyrsiä jo ekana päivänä??
Masentaa tää eläkeläisten valtaama tuppukylä, masentaa ettei oo omaa kämppää johon asettua, ja masentaa ajatus siitä miten pirun kaukana KOTOA mä olen. Viikonlopun hengasin Samin kanssa eli en ehtinyt vajoomaan näihin mielialojen pohjamutiin, mutta nyt oon taas uponnut siihen latteeseen usvatilaan, jossa mikään ei vaan huvita. Hukutan suruni shoppailuun ja masennun vielä lisää kun tajuan että taas meni niin ja niin paljon rahaa.
Oon ollu ihan hirveen emotionaalinen viimeaikoina. Silmät vettyy ja kurkkua alkaa kuristaa ihan naurettavista syistä: etsin Suomalaisesta Kirjakaupasta kalenteria ja löysin ainoastaan "Suomi 2012" ja "Tytöt 2012" -kalentereita.
Näin isän about 2-3 -vuotiaan tyttärensä kanssa jäätelöllä ja liikutuin kyyneliin.
Kahvilassa penkki tärisi ja luulin sitä maanjäristykseksi, mutta se olikin vain samalla penkillä istuva tyttö joka nytkytti jalkaansa. Petyin. Tuli ikävä maanjäristyksiä.
Mun piti Suomeen palattuani vähän hoidella asioita. Varata aika optikolle, lääkäriin, hammaslääkäriin ja kampaajalle, ostaa jotain tarpeellisia pikkujuttuja. Hoidettu. Mitä nyt?
En millään jaksais asua täällä!
Juuuuust täällä...
Ja mulla ei oo aikoihin ollu näin lihava olo. Ruoka ei oikein maistu (ONNEKSI) ja vatsa on kipee tai ällöttää kokoajan.
Näin, kuoharia ja itseääntoistavia keskusteluja alzheimeria sairastavan papan kanssa. Mummon kanssa vänkäämistä siitä että pistänkö pipon ja miten tarkenen pelkissä sukkahousuissa, niinku olisin taas 10-vuotias.
MÄ OON LIIAN VANHA TÄHÄN.
Nyt vaan odottelen tässä että ne oikeustieteellisen kirjat julkaistaisiin. Se pänttääminen voi toimia ihan hyvin keinona harjoittaa eskapismia.
Ja onneks ens viikonloppuna pidän pienet pippalot kavereiden kesken niin näkee niitäkin. <3 Kaikki päätyny eri puolille Suomea ni eihän täällä takapajulassa enää ketään ole. Paitsi jotain koulututtuja vuosien takaa, joita säälin kun ovat vieläkin jumissa täällä, kunnes tajuan että niinhän mäkin olen.
No ehkä tää tästä, tartten vaan jotain mielekästä tekemistä.
P.S. Mua itteänikin ärsyttää se että otin huulikorun pois vaan siksi että näitä samoja huulinappeja on nyt kävelly vastaan sata ja yks. Japanissa se oli jotain täysin spektaakkelimaista mutta täällä sen olemassaolo rupes lähinnä nolottamaan.
Tsemppiä! Oon itse kokenut Japanista palaamisrumban kahdesti, kummallakaan kertaa ei ollut kivaa. Molemmilla kerroilla masennuin ja vei aikansa kun sai elämästä kiinni Suomessa. Tokalla kerralla sentään tajusin jo japanin puolella, että Suomesta ei todellakaan saa kaikkea ja ostin ja lähetin 20kg tavaraa, jotka tiedän välttämättömiksi elämän kannalta. Niin ku esimerkiks kunnon soijakastikkeen.
VastaaPoistaVoi vaan kuvitella mitä koet tällä hetkellä, kun jo kahden viikon Tokio-seikkailujen jälkeen paluu Suomen arkeen pänni. Ja pännii edelleen, mutta lomalta paluu on nyt aina sellaista. Kun saa jotain rutiineja elämään niin sopeutuminen yleensä helpottuu. Ja tuosta vanhuudesta...Tuo vain tarkoittaa, että lähimmäiset välittää susta ja ne tulee välittämään susta olit sitten kuinka vanha tahansa =).
VastaaPoistaKääk, mie oon ihan unohtanu vastata näihin, vaikka oonkin lukenut!! Anteeeeksi!
VastaaPoistaAnonyymi: On se jännä vaikka Japani ja Suomi nyt ei oo niiden erilaisia maita kuin vaikka Suomi ja Intia niin on ne kyllä kuitenkin sen verran eri planeetoilta että kun Suomeen palaa niin tajuaa heti miten KAUKANA sitä nyt ollaan Japanista...
Mäkin jos nyt kesällä pääsen käymään siellä Tokiossa niin tiedän mitä ottaa mukaan Suomeen. :D
Kalle: Oon kans kavereilta kuullu että jopa Japanilomien jälkeen masentaa palata Suomeen. Ja oikeessa oot, nimenomaan rutiineja mä tän postauksen kirjottamisen aikaan kaipailin, nyt jo helpottaa kun on jotain tekemistä ja joku päämäärä!